Vuosi 2011. Istuin tietokoneen ääressä. Kuinka kätevä tapa etsiä ihmisiä ja seikkailla pitkin maailmaa. Istumalla vaan kotisohvalla. Jostain syystä mies menneisyydestä oli taas pyörinyt mielessäni useammin. Päätin käydä etsimässä häntä sivustolta jossa ihmiset tapaavat toisensa. Ja siellä hän oli. Sama mies. Katsoin hänen kuvaansa ja sama myllerrys alkoi sydämessäni jonka olin hiljentänyt kahdeksaksi vuodeksi. Vieläkin sydän ja sielu muisti. Halusin kysyä mitä hänelle kuuluu. En voinut olla enää hiljaa. En kuitenkaan uskaltanut lähestyä omalla nimelläni miestä; syystä tai toisesta. Pelkäsin kai ettei hän halua kuulla mitään minusta tai että hän on jo unohtanut. Tein väärällä nimellä itselleni profiilin ja laitoin kaveripyynnön. Ja jäin odottamaan. Meni pari päivää ja hän hyväksyi pyyntöni..

Vapisevin sormin kirjoitin hänelle. Kysyin mitä hänelle kuuluu.. kerroin että halusin vaan kuulla onko hän elossa. Jännittyneenä jäin odottamaan vastausta. Ja hän vastasi. Kertoi lyhyesti elämästään jotain ja oli kiinnostunut tietämään kuka nimen takana on. Ei tuntenut ketään sen nimistä joka kaveripyynnön laittoi. Mietin mitä vastaan. En halunnut paljastaa itseäni sillä pelkäsin. Pelkäsin että jos hän kuulee kuka olen, ei hän enää tahdo kuulla minusta sanaakaan. En halunnut kokea sitä pettymystä. Vastasin jotain ympäri pyöreää siitä kuinka joskus tunnettiin. Lisäsin myös että ymmärrän jos mies ei halua jatkaa kirjoittelemista kasvottoman ihmisen kanssa. Meni hetken aikaa ja sain viestin jossa hän kertoi ettei missään nimessä halua lopettaa kirjoittelua; kertoi ettei tiedä uskoako horoskooppeihin mutta oli hetki ennen yhteydenottoani lukenut omastaan että ihminen menneisyydestä ottaa yhteyttä. Halusi tietää minusta enemmän.

Kirjoittelimme niitä näitä kunnes eräänä päivänä luin sanat jotka muuttivat elämäni suunnan. Häneltä oli tullut viesti; kuten niin monena päivänä aikaisemminkin. Jotain tässä viestissä oli erilaista. Heti ensimmäisenä poimin sieltä nimeni, oikean nimeni. Säikähdin. Ajattelin että miksi hän minusta kirjoittaa jollekin vieraalle ihmiselle. Kun aloin lukemaan viestin sisältöä, sydämessäni tapahtui jotain. Jotain avautui, jotain taas meni solmulle. Mies kirjoitti että toivoo että nimimerkkini takana olisi nainen jonka hän joskus hukkasi ja jota jäi kaipaamaan. Jota hän on etsinyt vuosien ajan kaikkialta mutta ei ole löytänyt. Jonka kanssa jäi jotain joskus kesken. Hän kertoi kuinka jäljellä on vain kaipaus. Hän toivoi että se nainen olisin minä.. että hän löytää keksityn nimeni takaa juuri sen saman naisen. Kuten löysikin. En tiennyt miten päin olla. Kuin niskaani olisi tipahtanut pommi. Ajatukset poukkoilivat päässä keskenään enkä yhdestäkään saanut otetta. Olin hukassa. Täysin, totaalisen hukassa. Miten minä joka olin kaikki nämä vuodet kaivannut miestä, sainkin yhtäkkiä samanlaista viestiä sieltä suunnasta.. eikä mies vielä edes tiennyt kuinka oikeaan osoitteeseen hänen sanansa olivat jo menneet.

Yritin ensin kieltää. Onnistumatta. Vanhat tunteet vyöryivät pintaan ja paljastin itseni. Olimme molemmat hämillään tilanteen saamasta käänteestä. Toinen oli taas siinä, vuosien jälkeen. Ja se tunne mikä välillämme oli joskus ollut, se oli vieläkin. Tunnemylläkkä pääni sisällä oli kaoottinen. Minulla oli perhe; mies ja lapset. Mutta minulla oli myös edessäni mies jolle menetin aikanaan sydämeni. Taistelin järjen ja tunteiden kanssa kunnes päätin että nyt annan mahdollisuuden sydämeni äänelle. En halunnut joskus miettiä että jos sittenkin minulla olisi ollut mahdollisuus onneen tämän miehen kanssa. Viattomasti kuvittelin että vain kirjoittelemme ja jaamme tunteemme ja ajatuksemme. Varoitin miestäkin siitä että emme välttämättä koskaan edes tapaa, haluan vain hetken saada olla osa hänen elämäänsä. Jälleen.

Jos kuvittelin hetkeenkään että mikään ei muutu vaikka pidämme yhteyttä.. huomasin sen hyvin äkkiä olevan väärä luulo. Hetki hetkeltä, sana sanalta tunteeni vahvistuivat. Janosin miehen viestejä, ajatuksia. Kaipasin niin että kipeää tekee. Eräänä päivänä sitten pyysin numeron. Olimme jo hetken aikaa pyöritelleet ajatusta siitä että tahtoisimme kuulla toisen äänen vuosien jälkeen. Emme kuitenkaan olleet varmoja onko soittaminen järkevää. Ehkä jollain tasolla pelkäsimme että kaikki heräilevät tunteet vaan vahvistuisivat. Pelkomme osui oikeaan..

Miehen ääni. Se sama, tuttu, rakas ääni. En tiennyt enää mistään mitään. Puhuimme, puhuimme, puhuimme. Ei meillä ollut edes asiaa. Toisen ääni vaan oli se mikä tuntui hyvältä kuulla. Jotain loksahti sisälläni, en vaan vielä tiennyt mitä.

****

Aikaa kului ja yhteydenpito tiivistyi. Välillä kiistelimme, välillä kaipasimme. Mutta yksi asia oli varma; halusimme katsoa tarinan loppuun. Huomasin tekeväni irtiottoa aviomiehestäni henkisellä tasolla. En pystynyt enää vastamaan rakkaudentunnustuksiin joita hän joskus harvoin minulle innostui sanomaan. En ottanut läheisyyttä vastaan enää samalla tavalla kuin ennen. Fyysisesti olin läsnä mutta sydämeni oli jossain ihan muualla. Pääni oli sekaisin. Rakkaudesta, joku sanoisi. Ehkä siitäkin mutta myös siitä että tajusin kuinka suljettua elämää olin elänyt viime vuoden. Aloin tajuamaan että myös minulla on mahdollisuus onneen, oikeaan onneen.

Jossain vaiheessa puheissa alkoi liikkua yhä enemmän ajatus tapaamisesta. Tiesin että jos se viiva ylitetään, ei paluuta ehkä enää ole. Toisaalta perustelin itselleni mahdollista tapaamista sillä että jos meillä ei kemiat menekään yksiin; voisimme jatkaa elämäämme suunnillamme eikä kumpikaan jäisi miettimään että entä jos sittenkin..

Suunnittelimme, puhuimme, epäröimme. Mies oli alkanut vuosien varrella turvautumaan alkoholiin yksinäisyyden iskiessä ja sen hän teki nytkin. Siksi epäröin itsekin ehkä enemmän kuin tavallisesti. Olinko valmis tapaamaan.. tiesin kuitenkin koko ajan jossain syvällä sisimmässäni että olen valmis ottamaan sen riskin. Ja lopulta koitti se päivä kun Hän tuli luokseni.. tiemme kohtasivat jälleen, kahdeksan vuoden jälkeen.

Vuosi 2002. Elämä rullasi painollaan. Oli opeteltava elämään erilaisena ihmisenä kuin ennen. Tai ei erilaisena; muuttuneena pikemminkin. Huolehdittavana olikin itseni lisäksi pieni ihmisenalku, vuoden maailmaa ihmetellyt. Nuori olin itsekin, hieman reilut parikymmentä vuotta tätä palloa tallannut. Nuori yksinhuoltaja. Elämä edessä, niin ajattelin.

Elämä vei. Hoitajia riitti lapsella että sain päästä välillä tuulettumaan. Tarviihan äitikin omaa aikaa, vetosin. Menoja oli usein kun aina löytyi joku joka pienen otti hoitaakseen. Sitten tuli se Ilta kun tapasin Hänet..

****

Ilta oli aurinkoinen. Istuimme ystäväni kanssa rantahietikolla, nauttien kesän lämmöstä ja varpaiden alla kutittavasta hiekasta. Nauroimme, kuuntelimme musiikkia, olimme onnellisia. Jotain kuitenkin puuttui, tunsin olevani kovin yksinäinen. Hukutin sen kuitenkin kuplivan siiderin tuoman mielihyvän alle ja hymyilin.

Jatkoimme matkaa keskustaan. Päätimme rantautua paikkaan jossa saisimme laulaa ja istua iltaa ihan rauhassa, emme kaivanneet mihinkään tanssipaikkaan. Siinä sitten, baaritiskin äärellä seisoessani, näin Hänet. Miehen joka muutti elämäni suunnan, kokonaan. Silloin en sitä vielä tiennyt.. en aavistanutkaan.

Hän seisoi vieressäni ja hymyili. En osannut muuta kuin tuijottaa takaisin niihin silmiin jotka ensi hetkestä lähtien saivat jotain aikaa sydämenpohjassani. Hymyilin kai takaisin kun ei mies karkuunkaan lähtenyt. Juttelimme niitä näitä ja ilta jatkui samassa pöydässä. Mitä pidemmälle ilta jatkui, sitä paremmalle minusta tuntui. Ihan kuin olisin ollut teinityttö taas; silmät kimalteli ja sanat takelteli.. ei pelkästään siiderin takia vaan osuutensa teki myös mies. Olin myyty.

Illan päättyessä suuntasimme samaan osoitteeseen, pieneen vuokrakaksiooni missä asuin pienokaiseni kanssa. Lapsenvahdit lähtivät yöllä pois kun vakuutimme että pärjäämme kyllä keskenämme. Mies soitti kitaraa, minä kuuntelin ja tunsin pientä nipistelyä sydämessä. Taas. Jossain vaiheessa uni voitti ja siirryimme nukkumaan. Aamulla heräsin sohvalta. Ensin en muistanut mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, sitten jysähti kaikki mieleen. Makuuhuoneesta kuului ääniä. Mies leikki lapsen kanssa.... hymyilin jälleen.

Mies lähti kotiinsa mutta aikoi tulla takaisin myöhemmin päivällä. En oikein uskaltanut luottaa siihen. Taisin olla ihastunut jo silloin ja ajattelin ettei sellainen mies voisi kiinnostua nuoresta yksinhuoltajasta. Itseasiassa olin varma etten koskaan törmää häneen enää. Toisin kävi.

****

Aloimme tapailla. Mitä enemmän vietin aikaa miehen seurassa, sitä syvemmiksi tunteeni muuttuivat. En ollut varmaan koko elämäni aikana tuntenut ketään kohtaan samalla tavalla. Ihastuksia oli tullut ja mennyt mutta tämän kaltaista fiilistä en ollut kokenut. Mies oli hyvä sekä minua että lasta kohtaan. Niin hyvä että mietin josko todellakin olin löytänyt puuttuvan palaseni. Meillä oli hyvä olla toistemme seurassa; aina ei tarvinnut edes sanoja. Riitti että toinen oli siinä, lähellä. Ja niinhän se koitti, päivä jolloin puhuttiin rakkaudesta. Ääneen. Olin onnellinen. Sanomattoman onnellinen. Ja niin oli mieskin.

Jossain vaiheessa asiat alkoivat kuitenkin muuttua. En osannutkaan elää tavallista perhe-elämää miehen ja lapsen kanssa vaan edelleen juhliminen ja sen myötä juominen maistui. Mies taas ei jaksanut sellaista ja välimme alkoivat rakoilla. Emme luovuttaneet helpolla vaan erosimme ja palasimme kerran jos toisenkin. Emme osanneet olla yhdessä muttemme erossakaan. Sitten tulin raskaaksi. Välimme olivat siinä vaiheessa jo sen verran tulehtuneet ettei yhteisestä tulevaisuudesta enää puhuttu. Oma elämänhallintani oli hukassa ja yritin hukuttaa pahaa oloani juomiseen. En voinut pitää tulevaa lasta joten hommasin keskeytyksen. Kova paikka ihmiselle.

Mies meni, minä jäin.

Kuulin hänen menneen naimisiin ja saaneen lapsen uuden naisen kanssa. Itse yritin jatkaa elämääni lapsen kanssa mutta ei se helppoa ollut sydämen kanssa josta palanen oli mennyt miehen mukaan. Juhliminen jatkui. Ei se kipua poistanut mutta siirsi sitä aina hetkeksi. Luulin että pärjäsin mutta enhän minä pärjännyt oikeasti ollenkaan. Jokainen solu huusi ikäväänsä ihmisen perään joka oli elämässäni pyörähtänyt. Silti menin eteenpäin; päivä kerrallaan. Kannoin mielessäni miehen lausumia sanoja ennen kuin hän lähti: Minulla on tunne että vielä joskus me ollaan yhdessä....

Elämä kuljetti eteeni toisen ihmisen. Miehen joka halusi katsoa tulevaisuutta yhdessä. Tapailimme ja huomasimme viettävämme aikaa yhä enemmän yhdessä. Mies suunnitteli jo elämää pitkälle yhdessä, minä kaipasin vielä ihmistä jonka menetin. En kuitenkaan uskonut että enää koskaan tulen häntä näkemään ja ajattelin että minun on pakko jatkaa eteenpäin. Kuinka väärässä olinkaan silloin. Minulla olisi ollut niin monta muutakin keinoa mennä elämässäni johonkin suuntaan. Kuitenkin tein valintani; menin naimisiin miehen kanssa jota en sydämestäni rakastanut. Luulin että rakkaus tulee jossain vaiheessa.

Vuodet kulki eteenpäin. Lopetin juhlimisen, lapsia siunaantui lisää, olin kotiäitinä ja työelämässä vaihtelevasti. Elämä meni tasaiseen tahtiin eteenpäin. Päälle päin olimme onnellinen perhe; nätti koti, kiltit lapset, kulissit kunnossa. Jotain kuitenkin puuttui. Rakkaus. Koskaan, en ikinä, saanut samaa tunnetta pintaan puolisoani kohtaan kuin mitä olin tuntenut miestä kohtaan joka elämääni ilmestyi aikanaan. Huijasin itseni ajattelemaan että ehkä se oli vaan suunnatonta hullaantumista, syvää ihastumista joka olisi ajanmittaan lakastunut. Huijasin itseni myös uskomaan  että ehkä juuri se tasainen, tavallinen elämä ja jonkunasteinen tottuminen toisen läsnäoloon on sitä oikeaa rakkautta. Näillä eväillä menin vuosia. Kaipaus kuitenkin sisälläni kasvoi. Se mitä kaipasin, en suoraan sitä tajunnut.. vielä silloin.